Konfirmaatiomessu Nurmijärven kirkossa 17.8.2008 klo 10.
Teksti Matteus 5:43-48

Rakkaus

43. "Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' 44. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, 45. jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. 46. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? 47. Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? 48. Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.

Kuulimme juuri sanat: "Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.'" (Mt 5:43). Käytännön elämässä tällainen arki on jatkuvasti läsnä ihmisten elämässä eri puolilla maailmaa. Jeesus yritti parhaansa mukaan opetuksellaan korjata epäluuloista ja väkivallasta yltäkylläistä oman aikansa elämää. Hän sanoi: "Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia"(Mt 5:44-45a). Kaikkein kriittisimpienkin asiantuntijoiden mielestä Jeesuksen kehotus, " rakastakaa vihamiehiänne", kuuluu kolmen varmimmin historian Jeesukselta peräisin olevan aidon lausuman joukkoon. Kaksi muuta täysin varmasti kokonaan aitoa lausumaa ovat Jeesuksen kehotus kääntää toinen poski (Matteus 5:39-42) ja autuaaksi julistukset (Luukas 6:20-22/Matteus 5:3-11).

Kreikan kielessä on neljä erilaista sanaa rakkaudesta puhuttaessa. Ensimmäinen rakkautta tarkoittava sana (kreik. storge; verbi storgein) on luonteenomainen puhuttaessa perheen rakkaudesta. Toista sanaa (kreik. eros; verbi eran) käytetään ihmisten välisestä sukupuolisesta rakkaudesta. Kolmatta sanaa (kreik. filia; verbi filein) käytetään erityisen lämpimästä ystävyydestä. Käsillä olevassa Matteuksen evankeliumin kohdassa käytetään rakastamisesta sanaa (kreik. agapee; verbi agapan), joka merkitsee voittamatonta hyvyyttä ja hyväntahtoisuutta. Näin rakkaudessa on suorastaan jumalallinen elämäntapojamme ohjaileva voimaa, eetos, jota tarvitaan maailmassa pahuuden voittamiseen. Jeesuksen kehotus rakastaa vihamiehiä on kahdella tavalla erityisen mieleen painuva. Toisaalta se rikkoo sosiaalisen tavan toimia ja toisaalta niillä ihmisillä, jotka rakastavat vihamiehiään, ei ole enää lainkaan vihamiehiä.

Olemme niin helposti nurkkakuntaisia. Pidämme ainoastaan omiemme puolia. Se on inhimillistä, ja jo Vanhassa testamentissa kehotettiin: "älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra" (3 Moos 19:18). Jeesus rohkaisi meitä kuitenkin toisin ylittämään lähimmäisen rakkaudelle asetetut kansalliset tai uskonnolliset raja-aidat. Asiaa hieman sekoittaa se, että Uusi testamentti, Jeesuksen hyvästä tarkoituksesta huolimatta, opettaa hyvinkin kaksijakoisesti suhtautumaan omiin ja toisaalta muukalaisiin tai vieraisiin: Ensinnäkin Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, että eräässä tilanteessa “Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani" (Joh. 14:6). Korostetusti kuitenkin totean, että tämän lausuman juuret eivät ole historian Jeesuksen puheissa. Pikemminkin alkukirkko, Johanneksen evankeliumin kirjoittajan seurakunta, on tulkinnut omiin tarkoituksiinsa Jeesuksen ajatuksia, siten että sanat ovat saaneet korostetun suvaitsemattoman sävyn. Näissä sanoissa näkyy yhteentörmäys kirjoittajan oman ajankohdan juutalaisuuden kanssa. Sanojen vaikutushistoria on ollut tuhoisa. Matkan varrella on näkynyt miljoonien ei-kristittyjen ihmisten pakkokäännytys tai tuho. Toiseksi Apostolien teoissa meille todetaan aivan päin vastaisesti Jumalasta, että “Hän hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan (kreik. ethnos) tahansa" (Apt. 10:35). Viime mainittu ajatus on Jeesuksen perusopetuksiin perustuva. Se on eräänlainen kaiku päivämme evankeliumin sanoista: " Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia". Apostolien tekojen katkelmassa suvaitsevaisuus kohdistuu jopa pakanoihin, tarkemmin sanottuna “mihin tahansa ei-juutalaiseen kansaan". Sanoissa on kaiku myöskin laupiaan samarialaisen vertauskertomuksesta (Luuk. 10:25-37), joka on lähes varauksetta todettu aidoksi Jeesuksen sanaksi. Apostolien tekojen ja Jeesuksen tavoin olemme yrittäneet myös tänään konfirmoitaville nuorille opettaa kuvatunlaista suvaitsevaisuutta. Tällainen suvaitsevaisuus on elämässä edelleenkin suositeltavaa, mikäli vain itse elämme todeksi tarjotun mahdollisuuden.

Kristillisen kirkon varhainen historia painottuu, surullista kyllä, suvaitsemattomuuden ja ehdottomuuden opettamiseen, vaikka jo Raamatun monenlaisista aineksista koostuva kirjoituskokoelma tarjoaa myös toisenlaiset ja myönteisemmät mahdollisuudet. Valinta on joka tapauksessa jokaisen yksilön itse tehtävä. Suvaitsemattomuus ja suvaitsevaisuus eivät yhtaikaa voi olla voimassa. Saat itse sydämessäsi miettiä, kumpaa vaihtoehtoa haluat seurata. Kristinuskon historia ja sen pimeä puoli on ollut aina uskonpuhdistuksen jälkeiseen aikaan asti pikemminkin verta ja kyyneleitä kuin vapahtajamme opetusten mukaista rakkautta. Kristilliset kirkot tappoivat noihin aikoihin mennessä ehkäpä enemmän vieraita ja toisuskoisia marttyyrejä kuin mitä kirkon omien marttyyrien määrään nähden voitaisiin ajatella. Kristittyjä marttyyrejä oli sittenkin vähemmistö. Nyt elämme aikaa, jolloin on aika tunnustaa tosiasiat ja paneutua parannuksen tekemiseen ja katumukseen kukin omasta elämästä käsin. On aika murtaa myös se myytti, että antiikin maailmassa olisi ollut pitkällisiä ja laajamittaisia pelkästään tai erityisesti kristittyihin kohdistuvia vainotoimenpiteitä. Totta on se, että vainoja oli, mutta ne olivat pienehköjä ja rajatuille alueille ja ajallisestikin rajattuja. Raamattumme vaikutushistoria on väkivallan osalta kauhea. Viimeistään “Auschwitzin jälkeen ei voi enää enempiä anteeksi pyydellä. Kristikunta ei voi välttyä selvältä syyllisyytensä myöntämiseltä" (Hans Küng, On Being a Christian s. 169).

Ei ole siis aiheetonta muistuttaa meitä sanoin: "Pysyköön veljesrakkautenne elävänä. älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä" (Hepr 13:1-2). Kyse on muukalaisten, vierasuskoisten rakastamisesta, vieraanvaraisuuden osoittamisesta. Se on näkyvää ja koettua veljesrakkautta. On syytä sanoa, että ei ole pelkästään kristinuskon ansiota, että olemme päätyneet rakkauden kaksoiskäskyn (Markus 12:30-31) tai kultaisen säännön (Matteus 7:12) kaltaisiin rajatonta rakkautta korostaviin johtopäätöksiin länsimaisessa ajattelutavassa. “Ei uskonpuhdistus, vaan humanismi (Reuchlin, Scaliger), sitten pietismi (Zinzendorf) ja erityisesti Valistusajan suvaitsevaisuus (Ranskan vallankumouksessa ja Yhdysvalloissa ihmisoikeuksien julistusten myötä) olivat niitä asioita, jotka valmistivat tietä muutokselle, ja myös siihen pisteeseen, johon on tultu" (Küng s. 168).

Vääryyttä ei koskaan korjata vääryydellä. Korjaus voi tapahtua ainoastaan oikealla ja Jumalan tahdon muksisella elämällä. Tiedämme, että kielteinen uskonnollisuus keskuudessamme levittää epäinhimillisyyttä, estää ihmistä olemasta itsenäinen ja täysi ihminen. Se on valheellista ja huonoa uskonnollisuutta. Huono kristillisyys sortaa, vahingoittaa ja tuhoaa ihmisyyttä sekä näkyvästi että monin tavoin piilossa. Jeesuksen opetus on alusta lähtien mahdollistanut näiden asioiden muutoksen, vaikka emme ole uskaltaneet tuota muutosta oikein tähän asti kristikunnassa aina toteuttaa. Olisiko sen aika nyt pian edessä kun olemme siirtyneet kolmannelle vuosituhannelle? Jeesuksella ja varhaisella kirkolla oli hallussaan tähän liittyvä hyvä motto, rakkauden kaksoiskäsky: "’Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi’. Toinen on tämä: ‘Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole" (Mk 12:30-31).

Tämän perusteella uskomme myönteisyydestä voitaisiin lausua näin: “Siihen asti kun uskonto palvelee ihmisyyden hyveitä, siihen asti kun sen opetukset uskosta ja elämäntavoista, pyhistä toimituksista ja rakenteista tukevat ihmisiä heidän inhimillisessä identiteetissään, ja sallii heidän saavuttaa tarkoituksenmukaisen ja hedelmällisen olemassaolon, siihen asti se on tosi ja hyvä uskonto. Toisin sanoen: Kaikki, mikä näkyvästi suojelee, parantaa ja täyttää ihmiset ruumiillisessa, henkisessä, yksilöllisessä ja yhteisöllisessä ihmisyydessä (elämässä, rehellisyydessä, oikeudenmukaisuudessa ja rauhassa), sitä, mikä toisin sanoen on humaania ja todella inhimillistä, voidaan perustellusti kutsua "jumalalliseksi"" (Hans Küng, Theology for the Third Millenium s. 244). Tähän Jeesus tarjoaa mahdollisuudet sinun elämässäsi yhtä hyvin kuin minun ja jokaisen meidän elämässämme.

" Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen" (Matteus 5:48). Kreikankielen adjektiivi "täydellinen" (teleios) on johdettu substantiivista (kreik. telos), joka tarkoittaa loppua, tarkoitusta ja päämäärää. Asia, joka on täydellinen, toteuttaa tarkoituksen, johon se on suunniteltu. Esimerkiksi voidaan sanoa, että onnistuneesti suunniteltu ruuvimeisseli olisi kreikkalaisen ajattelun mukaisesti täydellinen, koska se toteuttaa tuolle esineelle määritellyn tarkoituksen. Niinpä ihminenkin on täydellinen, jos hän täyttää tarkoituksen, jota varten hänet on luotu. Ihminen luotiin Jumala kuvaksi ja kaltaiseksi (1 Moos. 1:26). Jumalan luonteenpiirteisiin kuuluu rakastaa yhtälailla hyviä kuin pahojakin, " sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä" (Room. 2:11). Täydellisyytemme toteutumiseksi jo kirkkoisä Augustinus rohkaisi meitä esimerkillisesti sanoen “Rakasta ja tee, mitä haluat" (Ama,et fac quo vis). Näin toteutuu Jumalan rakkaus, jonka ainoana mittapuuna on lähimmäisen rakkaus. Amen.