Saarna Nurmijärven kirkossa 3.5.2009 klo 18, motoristimessussa.
Teksti Joh. 14:1-7

Tie, totuus ja elämä

1. "älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. 2. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. 3. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. 4. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen." 5. Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" 6. Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. 7. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet."

Pian apostolisen ajan jälkeen syntyi kirkko-oppi, jonka mukaan "kirkon ulkopuolella ei ole mitään pelastusta" (lat. extra ecclesiam nulla salus est). 200 -luvulla jo kirkkoisä Cyprianus, Karthagon piispa, ilmaisi tämän vastaavasti lausumalla, että "Kuten ei voinut pelastua kukaan, joka oli Nooan arkin ulkopuolella, ei pelastu myöskään se, joka on kirkon ulkopuolella" (Enchiridion patristicum 557). Tällainen poissulkeva kirkkonäkemys on ollut hyvin vallitseva aina uskonpuhdistuksen jälkeiselle ajalle ja osittain vielä omalle ajallemme asti. Tuo käsitys on hyvin ehdoton.

Raamatustamme, erityisestikin Johanneksen evankeliumista, päivämme tekstistä löytyy yksi vankimmista perusteista edellä kuvaamalleni, ehdottoman poissulkevalle, kirkkokäsitykselle: "Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani" (Joh. 14:6). Ajatus etenee siten, että apostoli Paavalin ajattelusta, joka eli ja toimi melkein puoli vuosisataa aiemmin kuin Johanneksen evankeliumin kirjoittaja, otetaan ajatus siitä, että seurakunta, siis kirkko on Kristuksen ruumis. Kun nyt tähän ajatteluun sitten sulautetaan ajatus siitä, että Johanneksen evankeliumin kuvaama Jeesus on tuo kirkko, niin kirkko-oppimme on täysin valmis. Tämän kaltaisesta ajattelusta puuttuu kaksi oleellista asiaa. Ensinnäkin puuttuu historiallinen näkökulma, jonka mukaan Johanneksen evankeliumi edustaa myöhäisempää kerrosta koko Uuden testamentin tekstikokoelmasta. Toiseksi puuttuu myös näkemys siitä, että Uuden testamentin kirjoituskokoelma sisältää hyvinkin erilaisia, käytännössä jopa vastakkaisia näkemyksiä aivan samasta asiasta. Puute voidaan korjata ainoastaan pitämällä avoimesti esillä näitä toisenlaisia näkökulmia.

Tarkoituksellisesti tuon nyt esille edellä olevalle poissulkevalle kirkkokäsitykselle täysin vastakkaisen, sisään sulkevan kirkkokäsityksen. Tarkoituksellisesti haluan kärjistää tilannetta, sillä siellä, missä ei ole avoimesti kuuntelevia kuulijoita, on järjetöntä ylipäätänsä puhua! Ajatuksen kulun kannalta on tietysti valaisevaa, että tämä vastakkainen kirkkokäsitys löytyy aikahistoriallisesti vain kymmenisen vuotta aiemmasta tekstistä, Apostolien teoista. Tuossa kohdassa kerrotaan kuinka Pietari intoutui saarnaamaan näin: "Nyt minä todella käsitän, ettei Jumala erottele ihmisiä. Hän hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa" (Apt. 10:34-35). Siis toistan, että Jumala " hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa"! Näitä kahta erilaista kirkkokäsitystä, siis poissulkevaa ja sisään sulkevaa, ei ole mahdollista saada sopimaan yhteen.

Aikanaan katolisena aikana kirkko on valinnut näkökantansa seuraamalla sokeasti Johanneksen evankeliumin poissulkevaa käsitystä: Kirkon ulkopuolella ei ole mitään pelastusta. Tuolla käsityksellä on surutta perusteltu kaikenlainen pakkokäännytys, miekkalähetys ja erilaisten vähemmistöjen vainot. Kirkko käytti poissulkevaa kirkko-oppiaan pelotteena oman valtansa pönkittämiseksi. Sitä minä kristinuskon historiassa eniten häpeän. Toki hyvääkin vastapainona tuolle kielteiselle syntyi, nimittäin nykyisessä muodossa tuntemamme länsimainen kulttuuri. Siitä saamme toki olla kiitollisia ja tyytyväisiä. Mutta hurskaat ihmiset, kirkonmiehet ja maallikot eivät riittävän selvästi olleet oivaltaneet, että usko Jeesukseen pelastajana ei synny pakosta. Jumala on kaiken uskomme ja rakkautemme lähde yksin armosta. Usko ja rakkaus syntyy sinussa ja minussa vapaaehtoisesti Jumalan toimesta. Olipa asia nyt niin tai näin, niin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962-65) jälkeen myös katolisessa kirkossa asiasta ajatellaan toisin. Ajatus ilmaistaan siten, että kirkon ulkopuolella ei ole mitään armoa. Tämä näkemys korostaa sitä, että kirkolla on hallinnassaan armonvälineet, meillä kaste ja ehtoollinen, joiden välityksellä kirkko jakaa Jumalan armoa. Armoa ei ansaita. Se tulee meille yksin armosta, yksin uskosta.

Olen juuri lukenut armoitetun teologin, roomalaiskatolisen Hans Kungin muistelmien ensimmäisen osan. Siinä hän toteaa tuosta vanhasta poissulkevasta kirkko-opista näin: "Yksi asia on joka tapauksessa varmaa: kirkkokeskeistä näkemystä, 'kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta', ei voida enää ylläpitää; jumalakeskeisen näkökulman täytyy myöntää maailman uskonnoillekin (eikä vain yksittäisille ei-kristityille) sellainen tehtävä Jumalan pelastussuunnitelmassa" (Kung, My Struggle for Freedom. Memoirs. s. 408). Näin siis Kung. Jumalan pelastussuunnitelma koskee kaikkia ihmisiä. Tuo suunnitelma tai sen onnistuminen ei ole ihmisen käsissä. Se on Jumalan käsissä, niin kuin pelastuksemmekin, yksin armosta, yksin uskosta. Tästä näemme, että Apostolien tekojen tuottama sisään sulkeva kirkkokäsitys on paljon armollisempi ja ymmärtäväisempi nykyaikaista moni-ilmeistä kulttuuria ja maailmaa ajatellen. Toistan siis entistä painokkaammin, että Jumala "hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa"! Meistä jokainen on protestanttina velvollinen valitsemaan oman tiensä, jota kulkea. Henkilökohtaisesti olen mielelläni esittämäni jälkimmäisen kirkkokäsityksen kannalla jo pelkästään sen takia, että se ei ole lähtökohdiltaan ihmiskeskeinen tai kirkkokeskeinen, vaan jumalakeskeinen ja avoimemmalla tavalla Kristus -keskeinen.

Me motoristit tiedämme, kuinka tärkeätä tien tarkkaileminen on, niin sanottu ennakoiva ajotapa. Kristityiksi itseään nimittävät motoristit tiedämme, että tämäkään ei vielä riitä. Meidän tulee tarkkailla tietä kahdella eri tasolla. Ensimmäinen taso on tuo silmillämme ja aisteillamme ennakoitavissa oleva tie ja sen pinta. Toinen, koko elämämme kannalta merkittävä, taso on tie, jonka saamme avoimesti havaita uskon silmillä. Tällöin ymmärrämme päivämme tekstin sanat: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani" sisään sulkevasti Apostolien tekojen valossa: Jumala "hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa"! Näin saamme jokainen yksilönä ymmärtää, että loppupeleissä Jumala ratkaisee loppujen lopuksi kaiken yksin meidän parhaaksemme. Tällöin sinun ja minun ei tarvitse loputtomasti kipuilla Jumalan edessä. Saamme levätä nyt tässä, niin kuin hetken päästä armonvälineen, ehtoollisen, äärellä -yksin armosta, yksin uskosta.

Apostolien tekojen perusteella tiedämme, että kristittyjen varhaisin nimitys oli nykyisen kirkkoraamattumme mukaan "tuolle tielle lähteneet, sekä miehet että naiset" (KR92) tai edellisen kirkkoraamatun käännöksen mukaisesti "tien vaeltajia, miehiä tai naisia" (Apt. 9:2; vrt. 19:9,23; 22:4; 24:14,22 KR38). Kirjaimellisesti käännettynä kreikankielestä kyse on "tuolla tiellä olevista, miehistä ja naisista" (kreik. tees hodou ontas, andras te kai gynaika). Kirjaimellinen käännös tuo mielestäni paremmin esille kristittynä elämisen olemuksellisen luonteen. Se on jotakin, mitä löydämme sisimmästämme uskona ja rakkautena, eikä vain ulkoisena lähtemisenä, vaeltamisena tai kulkemisena.

"Tuolla tiellä olevia, miehistä ja naisia" Apostolien tekojen kertomana Jeesuksen opetuslapsia "Antiokiassa ruvettiin -ensiksi nimittämään kristityiksi" (Apt. 11:26). Alkuaan tuo nimitys oli jonkinlainen pilkkanimitys, kuten voimme lukea Apostolien teoista, kuinka kuningas Agrippa sanoi Paavalille: "Vähälläpä luulet taivuttavasi minut kristityksi" (Apt. 26:28). Nyt saamme yhdessä iloita, että tällainen nimitys keksittiin. Jokainen kristitty saa hyvillä mielin ja tyytyväisenä kantaa itsestään nimitystä kristitty. Saamme sisään sulkevasti katsella päivämme tekstiä: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani" (Joh. 14:6) Apostolien tekojen rohkean, avoimen ja ymmärtävän tulkinnan valossa niin, että Jumala "hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa" (Apt. 10:35! Tämä riittäköön sinulle ja minulle tämän päivän evankeliumiksi, jossa on läsnä Jumalalta lahjaksi saatu rakkaus ja usko, yksin armosta. Amen.